lauantai 19. elokuuta 2017

Katajamäellä kaikki hyvin

Sain Karistolta arvostelukappaleeksi Anneli Kivelän uutuuden Katajamäellä kaikki hyvin. Se ilmestyi kesäkuussa ja luin sen jo kesä-heinäkuun vaihteessa. Sivuja siinä on 238.

Katajamäki-sarja on Anneli kivelän suosittu suomalainen maalaisromanttinen sarja ja Katajamäellä kaikki hyvin on sen kahdestoista osa. Ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2007. Olen lukenut kaikki Katajamäet, aloitin lukemaan niitä vuonna 2012 ja ihastuin kauniiseen maisemakuvaukseen, maalaisidylliin pienessä kylässä, värikkäisiin persooniin ja aktiiviseen kyläyhteisöön.

Tällä kertaa Katajamäen kyläkouluun saapuu uusi johtahaopettaja, joka aiheuttaa keskustelua muutenki, mutta kun vielä selviää johtajaopettajan olevan nainen, niin jo riittää ihmeteltävää kyläkaupan kahvilanurkkauksessa. Myös toinen uusi asukas kylässä herättää uteliaisuutta. Kahdet katajamäkeläiset häätkin ovat suunnitteilla. Ihan pumpulissa Katajamäelläkään ei kuitenkaam eletä. Joskus elämä koettelee katajamäkeläisiäkin, niin nytkin.

Katajamäellä kaikki hyvin on jälleen erittäin lämminhenkinen ja iloinen kirja. Huoletonta luettavaa. Ihanaa maalaiselämää pienessä kylässä jossa tiivis aktiivinen kyläyhteisö pitää yhtä ja huolehtii toisista, joskus vähän liiaksikin 😄 Kevyttä luettavaa joka saa lukijalle hyvän mielen. Henkilöhahmot ovat mainioita, oma ehdoton suosikkini on Päivikki Nikkanen joka on aivan mahtava persoona, omine erityispiirteineen.

Nopealukuinen ja viihdyttävä kirja, jota voi suositella kaikille kevyttä lukemista haluaville. Sarja on kuitenkin hyvä lukea alusta asti järjestyksessä, jotta pääsee paremmin tutustumaan Katajamäen kylän elämään, ihmisiin ja tapahtumiin. Kiitos Karistolle arvostelukappaleesta!




torstai 20. heinäkuuta 2017

Himon varjo

Sain Karistolta arvostelukappaleeksi Timo Sandbergin uuden dekkarin Himon varjo. Kirja ilmestyi jo kesäkuussa ja luinkin kirjan jo hyvän aikaa sitten, kesäreissut ja työt ovat vain vieneet kirjoitusaikaani. Himon varjo on jo kymmenes Heittola-dekkari ja sivuja siinä on 325.  Edellinen Heittola-dekkari Yövieras ilmestyi 2015 ja siitäkin löytyy tekstiä blogissani. Yövieras oli silloin ensimmäinen kirja jonka luin Sandbergilta ja kuten silloin lupasin niin luin heti sen jälkeen koko sarjan ensimmäisestä kirjasta alkaen.

Lahdessa vastaanottokeskuksesta katoaa nuori nainen. Samoihin aikoihin maahanmuuttovastainen Reino rypee tuoreen eronsa katkerissa tunnelmissa eikä oloa helpota yhtään kun hän kuulee entisen avovaimonsa alkaneen suhteeseen vastaanottokeskuksessa asuvan maahanmuuttajan kanssa. Poliisille alkaa myös tulla ilmoituksia palvelutaloissa asuvien vanhusten omaisilta jotka epäilevät vanhusten seksuaalistahyväksikäyttöä.

Komisario Heittola yrittää parhaansa mukaan saada parisuhdeasioitaan vakaalle pohjalle. Taru muuttaa tyttärensa Miran kanssa Heittolan luokse. Asiat näyttävät järjestyvän parhain päin, mutta sitten Mira katoaa.

Sandberg on punonut laajan juoniverkon joka pistään tällaisen kokeneenkin dekkareiden lukijan pään pyörälle, hyvällä tavalla. Runsas ihmismäärä pistää lukijan vielä erityisen tarkasti seuraamaan tapahtumien kulkua. Pidän siitä miten Sandberg ottaa kirjoihinsa mukaan ajankohtaisia puhuttelevia asioita ja saa ne hyvin osaksi kirjan kokonaisuutta. Kirjan hahmot ovat hyviä ja asioita ratkeaa sopivassa määrin. Henkilömäärä kirjassa on tosiaan hyvin runsas ja ollaan vähän siinä ja siinä rajalla onko jo vähän liikaakin. Ymmärrän kyllä että se vaikeuttaa juonen paljastumista liian aikaisin. Poliisitutkintaa kirjassa on sopivasti.

Pidin kirjasta, se oli juuri taattua Sandbergin laatua. Ei liian raakaa revittelyä vaan sopivaa jännitystä ja toimintaa. Hyvää luettavaa jokaiselle dekkareiden ystäville, tai sellaiselle joka haluaisi alkaa dekkareita lukemaan. Toivottavasti Heittola-sarja saa jatkoa edelleen. Sitä lukee miellellään. Itsellä on vain nämä kaksi viimeistä kirjaa omana hyllyssä, mutta täytyisi varmaan koko sarja saada hyllyyn, jotta voisi palata siihen myöhemminkin.


tiistai 27. kesäkuuta 2017

Ukko ja Hyrrä

Sain arvostelukappaleeksi Reunalta Henry Ahon viime vuonna ilmestyneen romaanin Ukko ja Hyrrä. Kiitos Reunalle ja kirjailijalle itselleen. Kirjassa on sivuja 460. 

Ukko ja Hyrrä kertoo satavuotiaasta Laurista joka asustelee yksin kissansa Hyrrän kanssa. Lauri päättää kertoa Hyrrälle elämästään alkaen syntymästään vuonna 1915. Ja niin Lauri kertoo.

Kirjassa ollaan pääasiassa Laurin menneisyydessä, mutta myös nykyhetkessä. Se sopii hyvin tähän tarinaan ja tuo vaihtelua ja rytmiä. Teksti on sujuvaa ja niin nopealukuista, että välillä oli pakko palata aiemmille sivuille katsomaan että olen varmasti lukenut kaikki sivut enkä vahingossa hypännyt mitään yli. Laurin elämässä tapahtuu paljon asioita ja lukija pääsee tututstumaan mielenkiintoisiin henkilöihin. Hän kertoo mm. perheestään, lapsuudestaan, nuoruudestaan, varusmiespalveluksestaan, merillä seilaamisesta ja matkustelusta, sotavuosistaan, töistään, aloille asettumisestaan ja ikääntymisestään. Koko Laurin elämä käydään läpi kaikenlaisia seikkailuja myöten. Samalla kirjassa sivuutetaan Suomen ja koko maailman historian merkittäviä tapahtumia. Kirja on todentuntuinen, tämä voisi hyvinkin olla ihan jonkun oikean ihmisen oikea elämäntarina. Sen lisäksi että Laurin elämässä on ehtinyt aiemmin tapahtua kaikenlaista, myös nykyhetkessä kun ollaan Laurille ja Hyrrälle sattuu ja tapahtuu. 

Pidin kirjasta aivan valtavan paljon. Ukko ja Hyrrä on tarina pitkästä mielenkiintoisesta elämästä kaikessa karskiudessaan ja kauneudessaan. Nauratti ja itketti pitkin kirjaa, samoin huomasin aina välillä esimerkiksi kotiaskareita tehdessäni miettiväni tämän tästä mitähän Laurille seuraavaksi tapahtuu. Aho on onnistunut luomaan tunnelman rauhalliseksi joka sopii hyvin vanhan miehen kertomiseen ja tuntuu kuin itse kuuntelisi Laurin kertomusta. Kun ajattelee että kirjan idea on hyvin yksinkertainen, vanha mies kertoo elämästään kissalleen, niin täytyy olla todella taitava kirjoittaja jotta saa tarinasta näin tapahtumarikkaan, ja viihdyttävän. Kokonaisuus on mahtava. Ukko ja Hyrrä oli kyllä erinomainen lukukokemus. Jos jotain kirjaan saisi vaihtaa, vaihtaisin sen kannen. Kannessa pitäisi huokua vanhan ajan tunnelma ja jonkinlainen herkkyys. Tämä kansi on vähän jäykkä. Kirjaa voi suositella oikeastaan kenelle tahansa aikuiselle, mutta vähän nuoremmallekin kirja sopii, siitä saa hyvän kuvan millaista elämä ja maailma on joskus ollut. 

En ole aiemmin lukenut Aholta yhtään romaania, lyhytkertomuksia vain, ja olen kyllä pitänyt hänen tyylistään. Nyt lienee aika tutustua hänen muihinkin romaaneihinsa!




keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Seksiä museossa; merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa

Sain Gummerukselta arvostelukappaleeksi Sarah Forbesin esikoiskirjan Seksiä museossa; merkillinen urani New Yorkin rohkeimmassa museossa. Kiitos Gummerukselle tästä. Kirja on ilmestynyt nyt keväällä ja sivuja siinä on 271.

Sarah Forbes opiskeli itsensä antropologiksi ja alkoi luomaan uraa vastavalmistuneena New Yorkin seksimuseossa. Hän eteni urallaan suhteellisen nopeasti museon intendentiksi. Forbes kertoo kirjassaan urastaan museossa, erilaisista näyttelyistä mitä hän on ollut mukana kokoamassa ja museon kehittymisestä. Samalla hän kertoo seksuaalisuuden historiaa hyvin monesta eri näkökulmasta ja monista erilaisista seksuaalisuuten liittyvistä elementeistä. Usein hän kertoo näistä asioista myös miten ne ovat nykymaailmassa ja miten ylipäätään seksuaalisiin asioihin nykypäivänä suhtaudutaan. Sarah Forbes kirjoittaa myös oman lähipiirinsä suhtautumisesta hänen työhönsä ja minkalaisia ajatuksia ja tunteita tämä työ ja työpaikka ovat hänessä herättäneet ja miten hän on itse kehittynyt työssään ja ihmisenä.

Seksiä museossa oli minulle vähän ristiriitainen kirja. Oli mielenkiintoista lukea varsinkin näistä historiallisista asioista ja Forbes osasi tuoda niitä oleellisia asioita esiin siinä määrin hyvin. Suurin ristiiriitaisuus oli ehkä siinä että hän yritti samaan aikaan tuoda esille kuinka tavallinen ja normaali hänen työpaikkansa ja työnsä on, mutta kuitenkin kuinka merkillinen ja erikoinen seksimuseo on ja hänen työnsä. Hän kertoo kuinka hän joutui tutustumaan erilaisiin seksivälineisiin ja katsomaan tuntikausia k-18 videoita, ja esittää asiaa välillä kuin se olisi ihan tavallista ja välillä taas kuinka poikkeavaa se on useimpiin muihin töihin nähden. Kyllähän vielä nykyäänkin seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat vähän sellaisia joista nyt ei ihan hirveästi puhuta jokapäiväisessä elämässä jatkuvasti kaikkien kanssa. Ei nyt enää sellainen tabu ole, mutta niin henkilökohtainen aihe kuitenkin. Hän kirjoittaa kuinka hämmentynyt oli varsinkin uran alussa, mutta silti hän toistelee ettei työssään mitään ihmeellistä ole. En tiedä oliko hänen tarkoituksensa viestittää ihmisille että hänen työnsä on maailman tavallisin vai erikoisin. Toki ymmärrän että hänen työnsä on varmasti jonkun mielestä hyvinkin erikoinen ja joku pitää sitä ihan tavallisena. Ymmärrän myös sen että seksimuseoita ei kovin montaa ole joten siellä työskentelevien määräkin on suhteellisen pieni, verrattuna siihen kuinka paljon maailmassa on vaikka sairaanhoitajia, opettajia tai insinöörejä jne. Jotenkin hänen sanomansa tämän suhteen jäi kuitenkin epäselväksi. Selvästi hän kyllä pitää työstään ja on taitava siinä. 

Kun sitten katsotaan kirjaa rakenteellisesti, niin ongelmana oli asioiden hyppelehtiminen. Forbes alkaa kertomaan jostain asiasta tai ihmisestä, hyppääkin johonki sivuasiaan josta kertoo pitkästi ja monen sivun jälkeen palaa taas alkuperäiseen asiaan. Joskus luvun otsikko saattaa jäädä hyvin pienelle osalle koko luvussa, kun jokin sivuasia alkaa rönsyilemään monen sivun verran. Tekstissä on myös paljon sulkuja joiden sisällä on monesti yhdentekeviä ja naiiveja huomautuksia.

Kirja ei kuitenkaan ole huono, eikä tarkoituksena ole lytätä kirjaa pohjamutiin. Kirjassa on paljon hyvääkin. Forbes osaa hyvin avartaa tietoutta siitä miten ylipäätään museoissa rakennetaan vaihtelevia näyttelyitä ja mitä kaikkea on hyvä olla museon pysyvässä näyttelyssä, millaisiin asioihin se perustuu. Oli tietysti myös kiinnostavaa lukea millaista hänen työnsä käytännössä on ja millaisia erilaisia asioita ja ihmisiä siihen liittyy. Kirja on helppolukuista ja kevyttä jossa on mukana huumoria. Forbesilla on henkilökohtaisessa elämässään iloja ja suruja ja hän kertoo niistä asioista tunteikkaasti ja avoimesti. Muutenkin hänen henkilökohtainen elämänsä on sovitettu kirjaan onnistuneesti ja sopivasti. Seksiä museossa saa lukea pilke silmäkulmassa, mutta myös vakavoituen.

Kenelle kirja sitten sopii. No itse pidän elämänkerroista kovasti, joten muillekin elämänkerroista pitäville sopii, varsinkin jos haluaa lukea kevyttä elämänkertaa. Ihan kenelle tahansa, joka on kiinnostunut seksimuseosta, sen toiminnasta, ja siitä millaista siellä on työskennellä. Kirja sopii myös kenelle tahansa joka haluaa lukea jotain erilaista ja huoletonta.




sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Häivähdyksiä

Luin toukokuussa Juha Mäntylän runokirjan Häivähdyksiä.  Se ilmestyi tämän vuoden helmikuussa ja sivuja siinä on 70.

Häivähdyksiä sisältää runoja toivosta, elämästä, rakkaudesta ja menetyksistä. Hyvin perinteisiä runojen teemoja. Tunnelmat vaihtelivat teemojen mukaan ja kaikki runot olivat ymmärrettäviä, ei vaatinut mitään analyysia vaan runot avautuivat lukijalleen hyvin.

Pidin tästä kirjasta hyvin paljon. Runot olivat vaikuttavia ja koskettavia, tunteet huokuivat niistä voimakkaasti. Liikutuksen kyyneleiltä ei voinut lukiessa välttyä. Sävyt ovat monenlaiset. Runot herättivät tunteiden lisäksi myös ajatuksia, syvällisiäkin. Mäntylä on onnistunut kokoamaan erittäin kauniin runokirjan. Kirjan kansikin on ihanan herkkä.

Häivähdys sopii kaikille ja suosittelenkin sitä lämpimästi. Itse ostin tämän myös omalle äidilleni äitienpäivälahjaksi, ja hän liikuttui jo pelkästään takakannen lukiessaan. Jos ei ole aiemmin runoja lukenut, Häivähdys sopii aloittelevallekin runojen lukijalle hyvin. Toivon että saamme jatkossakin lukea Juha Mäntylän runoja.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Ponku, Peetu ja helppo nakki & Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi

Tänään onkin esittelyssä kaksi lastenromaania. Aira Savisaaren ja Mimmu Tihisen ovat kirjoittaneet kaksi kirjaa Ponku, Peetu ja helppo nakki (2016) ja Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi (2017). Luin ne tuossa peräkkäisinä päivinä ja ajattelin kirjoittaa molemmista yhteisen bloggauksen.

Ihanaa lukea välillä lastenromaaneita! Pitäisi lukea useamminkin. Näistä kirjoista sain vinkin tutulta kirjastonhoitajalta jonka kanssa teen yhteistyötä lukukoiratoiminnan merkeissä. Itselläni kun on kotona kaksi kultaistanoutajaa joista toinen on lukukoirana. Ja koska näissä kirjoissakin on lukukoira vinkki oli mitä loistavin minulle.

Peetu löytää eräänä iltana kotinsa oven takaa tyttökoiran Ponkun. Ponku on nälissään, vailla kotia ja Ponkussa on erityispiirre. Ponku puhuu, mutta vain harvat ymmärtävät ja yksi niistä harvoista on Peetu. Ponku saa jäädä Peetun kotiin ja he perustavat yhdessä etsivätoimista Jelpin. Jelppi selvittää mm. mihin katosi kokonainen nakkipaketti, keittokirja-arvoitusta, samalla kun Ponkusta tulee Peetun koulun lukukoira ja syödään tietysti koirankeksejä jotta ajatus kulkee paremmin 😊

Rikotun repun keissi-kirjassa ollaan jälleen ratkomassa arvoituksia. Kuka rikkoi Peetun ja Ponkun naapuritytön Tinjan repun, miksi ja mitä sieltä varastettiin. Lisäksi selvitellään koulukiusaamista, pohditaan oikeaa ja väärää ja asioiden seurauksia.

Ponku ja Peetu ovat iloinen, sympaattinen parivaljakko, joiden seurassa viihtyy todella mukavasti. Kirjoissa on hyvää huumoria, huikeita koiran letkautuksia ja kirjat ovat selkeitä ja teksti helppoa pienellekin lukijalle. Jos ihan vielä ei osaa itse lukea, voi joku vanhempi lukea näitä hyvin myös iltasatuna. Kirjat ovat myös opettavaisia. Suosittelen lämpimästi myös aikuisille ja erityisesti koirien ystäville!

Toivottavasti sarja saa vielä jatkoa! Ponku, Peetu ja helppo nakki-kirjassa on sivuja 144 ja Ponku, Peetu ja rikotun repun keissi-kirjassa sivuja on 96.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Hammaskeiju

Eve Hietamihen Hammaskeiju ilmestyi tämän vuoden alussa. Se on päätösosa trilogialle, jossa päähenkilöinä ovat "Pasasen pojat" eli yksinhuoltajaisä Antti ja poika Paavo. Trilogian aiemmat osat Yösyöttö (2010) ja Tarhapäivä (2012) löytyvät blogistani myös blogattuna. Luin Hammaskeijun heti sen ilmestyttyä ja ihan muutaman illan aikana. Sivuja kirjassa on 415.

Olen pitänyt aivan valtavsti aiemmista osista ja päätösosa lunastaa kyllä paikkansa edeltäjiensä rinnalla. Erinomainen kirja tämäkin.Nyt Pasasen pienen perheen elämä kokee mullistusta kun Paavo aloittaa koulun. Ekaluokkalaisen arki koulussa, iltiksessä ja kotona ei ihan ilman kommelluksia suju, on yhtä ja toista ihmeteltävää ja uusia rutiineja. Isälläkin on vähän tottumista uuteen elämänvaiheeseen koululaisen vanhempana ja omat rakkausasiat ja muut tuovat myös haasteitaan arkeen.

Hammaskeiju on ihastuttava ja tunteikas kertomus "Pasasten poikien" kasvamisesta isänä, poikana ja perheenä, muutosvaiheen arjesta, iloista ja suruista. Hietamiehen koukuttava ja kevyen letkeä tyyli kirjoittaa, tuo tarinan ihanan eläväksi ja hahmot ovat edelleenkin niin aitoja, että tuntuu kuin eläisi itse heidän kanssaan. Ihan kuten aiemmissakin osissa. Hammaskeijua lukiessa sai nauraa ja hymyillä, mutta myös vakavoitua elämän nurjan puolenkin kohdatessa.

Eve Hietamies on saanut tästä trilogiasta mahtavan kokonaisuuden. Näissä kaikissa kolmessa kirjassa on kaikki kohdallaan. Trilogia sopii sekä naisille että miehille, oli itsellä lapsia tai ei. Kenelle tahansa sellaiselle joka haluaa viihdyttävää lukemista. Vähän haikein mielin suljin kirjan luettuani sen, jatkoa ei ole Hietamiehen mukaan enää tulossa. Onneksi Yösyöttö on tulossa valkokankaalle syksyllä, se lievittää vähän tätä haikeutta :)


Kuvahaun tulos haulle hammaskeiju eve hietamies

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...