maanantai 9. huhtikuuta 2018

Jylhäsalmella salamoi

Edellisviikon lukuihin mahtui kirjan verran maalaisromantiikkaa. Vastikään ilmestynyt Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi jatkaa viime vuonna lupaavasti alkanutta kirjasarjaa. Sivuja kirjassa on 197ja sen on kustantanut Karisto.

Anna Ukkonen saapuu Jylhäsalmelle Haapa-ahon talolle syysvuokralaiseksi. Maalaisidylli vanhoine puutaloineen ja pihapiireineen on juuri sitä, mitä Anna on halunnutkin ja miesystäväkin on tulossa perässä Englannista maalaisrauhaan. Anna alkaa asettua taloksi odotellessaan Tomia, jokin vain tuntuu viivyttelevän miehen saapumista. Naapurustossakin tuntuu tapahtuvan kummia.

Kuinka mahtavaa olikaan päästä taas Jylhäsalmelle. Kirjailijan sama hieno tyyli jatkui tässä toisessakin osassa, kevyttä, huoletonta ja sujuvaa kerrontaa. Hahmogalleria on hyvä, tuntuu kuin jylhäsalmelaiset olisivat omiakin tuttuja. Läpi kirjan pysyy lempeä maalaistunnelma, ja silti kirjaan on saatu jännityksen sävähdystä. Maisemakuvaukset oli helppo nähdä mielessään ja tunnelmoida loppukesän lämmössä ja alkusyksyn myrskyssä. Jylhäsalmella salamoi on kevyttä viihdettä parhaimmillaan. Ainoa mitä jäin kaipaamaan oli ensimmäisessä kirjassa päähenkilönä olleen Riinan kuulumiset. Riina kyllä vilahti kirjassa, mutta olisi ollut kiva tietää enemmän mitä hänelle kuului. Olen tässä kevään aikana lukenut raskaita kirjoja myös, joten tämä osui kyllä sopivaan väliin luettavaksi keventämään tunnelmaa.

Toivottavasti Jylhäsalmi-sarjasta tulee oikein pitkä. Kaikki jotka viehättyvät maalaisromantiikasta tai haluavat kevyttä lukemista, kannattaa tarttua Jylhäsalmessa salamoi kirjaan, paitsi jos ensimmäinen osa Sydämenasioita Jylhäsalmella (2017) on lukematta, niin lukekaa se ensin. Blogissani on siitäkin kirjoitus viime vuodelta. Kiitokset Karistolle arvostelukappaleesta!



torstai 29. maaliskuuta 2018

Afroditen askelin

Eilen oli varsinainen lukupäivä. Ehdin pitkästä aikaan lukemaan oikein pidemmän kaavan mukaan ja luinkin yhden kokonaisen kirjan ja vähän toista kirjaa lisäksi. Harvinaista herkkua tällaiset lukupäivät 😊 Luin eilen kahdelta istumalta Anne Salovaaran viime vuonna ilmestyneen nuortenkirjan Afroditen askelin. Se on Salovaaran esikoisteos ja sen on kustantanut Nordbooks. Sivuja kirjassa on 133.

Afroditen askelin on kymmenen novellin kokoelma, joissa päähenkilöt ovat nuoria ja nuoria aikuisia. Teemoina ovat mm. pelot, vapaus, oman tiensä etsiminen ja itsestä päättäminen ja rakkaus. Novellit ovat lyhyitä, pari pidempääkin löytyy. Kaikki novellit sijoittuvat nykyaikaan, mutta kirjassa on yksi erityinen piirre, Kreikan mytologia. Novellit voi lukea sellaisenaan ja ne toimivat hyvin, mutta jos on tarkkaavainen ja tuntee Kreikan mytologiaa, huomaat yhtäläisyyksiä. Jos et tunne Kreikan mytologiaa, se ei siis haittaa, mutta jos kiinnostaa tietää yhtäläisyyksistä, kirjan lopussa epilogissa on listattu novellien nimet ja mihin Kreikan mytologiaan novelli liittyy. Pelkästään lukemalla ne saattaa jo ymmärtää mistä yhtäläisyyksistä on kysymys, jos ei, niin nopeasti googlaamalla ne löytyy. Itsekin googlasin muutaman vieraamman jutun. Ja tosiaan jos ei Kreikan mytologia tunnu omalta jutulta, novellit voi lukea muutenkin ja ne ovat hyviä. Ainoastaan yksi novelli oli kokonaan ja selkeä Kreikkaan ja mytologiaan liittyvä.

Novellit ovat helppolukuisia ja nopeatempoisia. Salovaara kirjoittaa hienoa sujuvaa kieltä ja koukuttaa kyllä lukijansa heti. Vaikka Afroditen askelin on nuortenkirja, se kyllä luontuu myös aikuiselle ihan hyvin. Pidin kirjasta ja sen teemat oli valittu hyvin ja monipuolisesti. Novelleista löytyy sekä iloa että synkkyyttä, puhuttelevuutta ja yllätyksiä. Hyvä lukukokemus ja vähän erilainen, erottuu positiivisesti joukostaan. Kiitos kirjailijalle kirjasta!






sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Kesyt kaipaavat, villit lentävät ; matkapäiväkirjani sivuilta

Näin talvilomakuukausina ihmiset matkustelevat paljon, sekä kotimaassa että ulkomailla. Joten minäkin matkustin, sekä kotimaassa että ulkomailla, kirjailija Terhi Rannelan seurassa, tosin kirjan muodossa 😊 Luin siis Rannelan vasta ilmestyneen Kesyt kaipaavat, villit lentävät: matkapäiväkirjani sivuilta. Aiemmin Terhi Rannelalta olen lukenut kirjan Frau, ja pidin siitä kovasti.

En ole kovin montaa matkakertomusta lukenut, en oikein tiedä miksi. Joitakin on toki tullut luettua, mutta hyvin vähänlaisesti. En ole mikään kova matkustajakaan. Olen käynyt Ruotsissa ja Virossa useita kertoja, Saksassa pari kertaa, Ranskassa häämatkalla ja Englannissa kerran. Kotimaassa on toki tullut tehtyä kesälomareissuja ja muita, mutta esimerkiksi Lapissa en ole käynyt koskaan, itä-Suomessakin vasta aikuisena. Kun luin Kariston kevätkatalogista tulevia kirjauutuksia ja näin tämän kirjan kannen, ihastuin heti, sen jälkeen vasta katsoin kirjan nimeä ja tekijää ja kirjan esittelyn. Vaikutti lupaavalta, eikä tarvinnut pettyä. Kirjan kansi näyttää livenä vieläkin kauniimalta kuin kuvassa, todella kaunis ja omalla tavallaan herkkä.

Rannela kirjoittaa kirjassaan omakohtaisista matkakokemuksistaan. Osa tekstistä on matkapäiväkirjamaista tekstiä, osa enemmän tarinamaista. Molemmat tyylit luontuu ja toimii. Tekstit ovat lyhyitä, pari vähän pidempää. Rannela kuvailee matkakohteita, ympäristöä, ihmisiä ja ruokia niin tarkasti ja sujuvasti, että väkisinkin piirtyy mieleen kuva kuin olisi itse paikan päällä, kirjailija itse matkaoppaana 😊 Kerronta on kaikenkaikkiaan luontevaa, kuvailevaa ja pohdiskelevaakin. Oli hienoa lukea myös kuinka kirjailija tekee töitä ulkomailla ollessaan, välillä pitkiäkin aikoja. Jos jotain olisin kirjaan lisää kaivannut, niin olisin halunnut tietää onko Rannela saanut pysyviä ystäviä ja tuttavia  ulkomailta, ja onko hän mahdollisesti palannut heitä tapaamaan.

Aivan mahtavan lisän kirjaan tuo kirjailijan kirjavinkit joita tipahtelee lukijalle pitkin kirjaa. Kirjoittelin kiinnostavia vinkkejä itselleni ylös, kunnes huomasin, että kirjan loppuun oli koottu hienosti lukuvinkkilista. Yksi listassa olleista suorastaan hypähti silmiini kirjastoreissulla, joten pakkohan se oli lainata heti. Muutaman päivän päästä tästä hain pari seuraava kirjaa kirjastosta, jotka olivat vinkkilistalla. Kesyt kaipaavat, villit lentävät oli minulla mukana kun olin äitini seurana kun hän meni erääseen tutkimukseen. Odotushuoneessa jutellessamme äitini puhuin yhdestä elokuvasta jota hänelle oli suositeltu ja se oli tulossa äidilleni kirjastosta. Kun sitten pääsimme tutkimushuoneeseen sisään ja aloin lukea, niin pari sivua luettuani Rannela kirjoittaa kirjasta jonka nimi kuulostaa tutulta, ja tajuan että tämä elokuva josta äitini on juuri viisitoista minuuttia sitten minulle puhunut, on tehty tästä kirjasta josta Rannela kirjoittaa. Mitä sattumia! Tämänkin kirjan varasin kirjastosta ja varmasti katson myös elokuvan.

Viihdyin todella mainiosti Terhi Rannelan matkassa maailmalla. Kirjavinkkien lisäksi sain myös matkaunelmia tietysti, ykkösenä niistä Islanti. Suosittelen lämpimästi jokaiselle matkakuumeiselle, mutta kirjan parissa viihtyy ilman matkakuumettakin. Kirjassa on sivuja 219 ja kiitokset taas Karistolle arvostelukappaleesta!









perjantai 16. helmikuuta 2018

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Luin viime viikolla Gummerukselta saamani arvostelukappaleen Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jonka on kirjoittanut Anna-Liisa Ahokumpu. Tämä on Ahokummun esikoisteos ja ilmestynyt tänä vuonna. Sivuja kirjassa on 175.

Viktor Satnislauksen kolmetoista sinfoniaa sijoittuu pääasiassa kahdeksankymmentäluvulle, mutta kirjan alussa ollaan vuodessa 1942 ja Rovaniemellä. Myöhemminkin kirjassa ollaan 40-luvulla mm. päiväkirjan muodossa.  Kirjan päähenkilönä on Max Halma. Hän on työlleen omistautunut perhostutkija joka löytää kuolleen äitinsä jäämistöstä harvinaisen perhosen. Max syventyy tutkimaan perhosta ja samalla hän alkaa selvittämään omia juuriaan ja isänsä kohtaloa. Oulun maakunta-arkistosta Max pääsee isänsä jäljille ja loppujen lopuksi löytää itsensä Saksan Hampurista, konserttisalista, totuuden ääreltä.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on tummien tunteiden sävyttämä romaani, hieno kirja. Ahokummun omanlaisensa pelkistetty kerronta sopii kirjaan hyvin. Kirja ei kuitenkaan ole mikään surkuttelukirja tummista sävyistään huolimatta. Mukana on salaperäisyyttä, vaiettuja totuuksia ja tunteita, vuosikymmenien odotuksia. Siinä on hienoa ajankuvausta sodan ajalta ja muutenkin kirja herättää heti alussa lukijan mielenkiinnon. Myös tietynlainen suppeus kirjassa on mielestäni juuri tähän teemaan sopiva. Kirjan kansi on yksinkertaisen kaunis.

Nyt on tullut paljon uusia kirjailijoita joilta olen jäänyt mielenkiinnolla odottamaan lisää tuotoksia, Ahokumpu liittyy samaan joukkoon. Hieno esikoisteos tämäkin.






maanantai 5. helmikuuta 2018

Tutkimattomilla vesillä

Nyt oli sellainen nuortenromaanifiilis ja luin arvostelukappaleeksi saamani Tutkimattomilla vesillä. Se on Henry Ahon kirjoittama ja Reunan kustantama. Sivuja kirjassa on 119. 

Roni on 12-vuotias poika joka on vähän erilainen. Hän on kokenut onnettomuuden josta on jäänyt fyysisiä heikkouksia. Hän on yksinäinen, viihtyy parhaiten perheen kesämökillä meren rannalla jännitystarinoita kirjoitellen. Eräänä aamuna Roni lähtee yksin merelle ja ajautuu pienelle saarelle, missä ei ole kuin kiviä ja pajukkoa. Saarella hän huomaa pajukaaren ja siellä erikoisen valon ja väreilyn. Kaari on portti toiseen maailmaan, Hukkuneiden laaksoon Uppelukseen. Ronilla alkaa uskomaton seikkailu, onko se unta vai jotain muuta? Kaiken lisäksi Uppeluksessa Roni on täysin terve ja löytää ympärilleen ystävällisiä ihmisiä, erityisesti yhden tytön...

Tutkimattomilla vesillä ei ole perinteinen seikkailuromaani, vaan rohkeasti erilainen. Miellyttää varmasti nuorta lukijaa joka on merihenkinen, kaipaa fantasiaa ja pieniä jännityksen vivahteita kirjaan. Myöskään romantiikan sävähdystä ei sovi unohtaa, sekin kirjasta löytyy. Pidin Ronista henkilöhahmona, se oli jotenkin suloinen sekoitus rikkinäisyyttä, rohkeutta ja jotain koskettavaa. 

Edelleen pidän Ahon tyylistä kirjailijana olla suora ja selkeä. Sopii hyvin hänen kirjoihinsa. Tutkimattomilla vesillä etenee reippaasti ja on nuorellekin varmasti nopealukuinen. Se aloittaa kirjasarjan Hukkuneiden laakso, johon on luvassa jatkoa tämän vuoden syksyllä. Tämän tiedon julkaisuun sain luvan kirjailijalta itseltään. 


tiistai 30. tammikuuta 2018

Ei sinne yllä myrskysää

Luin viikonloppuna Karistolta arvostelukappaleeksi saamani kirjan Ei sinne yllä myrskysää, joka on Anneli Suusaaren esikoisromaani. Kirja on juuri ilmestynyt ja siinä on sivuja 231.

Ei sinne yllä myrskysää kertoo Hannelesta ja hänen vanhemmistaan. Hannelen elämä muuttuu täysin kun hän alkaa hoitamaan isänsä kanssa dementoituvaa äitiään. Työnsä ohella äidin hoito ja auttaminen täyttää päivät ja viikot ihan uudella tavalla. Iloinen, lauleleva, taitava ompelija ja kotitöitä tekevä äiti onkin yhtäkkiä hiljainen, joskus hyvinkin vihainen ja muistamaton. Hiljakseen hiipuvat tekemiset, taidot, liikkeet, sanat, kaikki. Hannele ja iäkäs isä koittavat tehdä äidin arjesta ja elämästä mahdollisimman hyvän ja turvallisen. He kohtaavat odottamattomia asioita äidin hoidon ja arjen suhteen. Mikään ei ole enää niinkuin ennen, ei edes äiti vaikka hän kuitenkin on se sama äiti kuin ennenkin. Vastaan tulevat myös Hannelen ja hänen isänsä jaksaminen ja terveys. Miten tästä kaikesta voi selvitä? Mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan?

Kirjassa liikutaan myös toisella tasolla, 1950-luvulla kun Hannelen vanhemmat ovat vielä nuoria. Näissä 50-luvun tapahtumissa on aivan ihanasti kuvattu millaisia mekkoja ja leninkejä Hannelen äiti ompeleekaan itselleen, millaista elämä oli silloin ja mitä kaikkea silloin tapahtuikaan. Nämä luvut on tavallaan hyvä jaksotus koko kirjalle ja ne ovat selkeästi esillä.  Todella hieno ja kaunis yksityiskohta tähän kirjan kokonaisuuteen.

Ei sinne yllä myrskysää on ennenkaikkea koskettava kertomus perheestä muistisairauden keskellä. Suusaari on kirjoittanut realistisesti muistisairaan ja hänen läheistensä elämästä. Tunteidenmyrsky on myös läsnä kirjassa. Lukiessaan hymyilyttää, liikuttuu, mutta tuntee myös sen kaihoisan kaipuun ja hiljaisen luopumisen tunteen.

Suusaareen teksti on sujuvaa ja kirjassa on kaunista kuvailua. Kirjan lukee nopeasti. Yleensä arvostelukapaleita lukiessani teen samalla vähän muistiinpanoja, kirjoitan asioita ja huomioita ylös. Nyt huomasin vasta kirjan loputtua etten ollut tehnyt mitään muistiinpanoja, niin mukaansatempaava tämä kirja oli. Kirja sopii hyvin monenlaiselle lukijalle. Uskoisin kirjan antavan paljon myös sellaisille ihmisille joille muistisairaan kanssa eläminen on tuttua, tai jollekin joka tietää millaista on elää erilaista arkea kun perheessä joku sairastaa pysyvästi.

Haikean kaunis lukukokemus.





perjantai 12. tammikuuta 2018

Kesän kerran mentyä

Luin tuossa vuoden vaihteessa Pertti Lassilan Kesän kerran mentyä. Se on julkaistu 2017 ja sivuja siinä on 188.

Kirjan alussa eletään syyskesää 2016. Hangossa nuori nainen Elsa tapaa merimiehen, heidän yhteinen aikansa jää lyhyeen, nuori merimies nousee laivaan ja lähtee merille. Seuraavana keväänä Elsalle syntyy pieni tyttö.

Siirrytään alkukesään 1939, nuori nainen Taimi saapuu Hankoon lapsuudenkotiinsa viettämään kesälomaa. Kesäinen Hanko tarjoaa parastaan Taimille, aurinkoa, päiviä rannalla ja aikaa pohdiskella maailmaa ja itseään. Hän tutustuu nuoreen ylioppilaaseen ja vanhaan taiteilijamieheen. Molemmilla on omanlaisensa vaikutus Taimiin. Syksyn tullen tummuu taivas ja ihmisten mielet, miehet lähtevät rintamalle ja sota syttyy.

Kesän kerran mentyä on kaunis ja koskettava romaani. Kertomus kahdesta vahvasta ja itsenäisestä naisesta, onnen, rakkauden, menetyksen ja surun keskellä. Sota ei ole pääasia kirjassa vaan taustalla, mutta tärkeänä elementtinä kokonaisuudessa. Kirja ei kuitenkaan ole synkkä. Lassilan kieli on uskomattoman kaunista, hyvin kuvailevaa ja taitavaa. Jo kielestä nauttiminen tekee tästä kirjasta nautittavan lukuelämyksen, mutta toki tarina itsessäänkin on vaikuttava ja ajatuksia herättävä.

En ole lukenut Lassilalta mitään aiemmin, mutta nyt pitää tutustua hänen tuotantoonsa tarkemmin.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...